
Sana sammaleesta


Pieni puro ja sammalta, aurinkoa ja varjoa. Tässä pienessä puutarhassa Iton kaupungissa sijainneessa ryokanissa kaikki rakentui puron ympärille. Ei tokikaan erityisen originelli idea japanilaiselle puutarhalle, mutta tämä(kin) puutarha kuvasti mielestäni hyvin sitä, miten pieneen tilaan saadaan luotua hyvin harmoninen ja vaihtelevan näköinen puutarha. Ajattelin tätä kyseistä puutarhaa esitellä vielä toisen blogauksen verran vähän myöhemmin.
Koska omassa puutarhassa on tällä hetkellä niinkin kauniita asioita kuvattavana kuin peurojen syömät tulppaanit, niin otetaanpa päivitys Japanin matkan innoittamana. Teemana sammal. Vielä muutama vuosi sitten minua häiritsi kovasti oman pihamme ruohikon sammaloituminen. Nykyään lähinnä häiritsee se, etten jaksa keksiä keinoja siihen, miten saisimme sammaloitumisen näyttämään suunnitellummalta. Älkää nyt tokikaan kuvitelko, että olisimme jotenkin systemaattisesti tehneet sammaloitumiselle jotain, ei kyllä se on se aktiivinen tekemättäjättäminen ollut tässä kohtaa avain onnistuneeseen sammaleen lisääntymiseen, muttamutta haluaisin nimenomaan, että tuo sammaloituminen olisi jotenkin ”japanilaisen huoliteltua” sammaloitumista. Japanilaisten puutarhojen sammaleet nimittäin ovat aina upeita. Reheviä, tuuheita, roskattomia, sanalla sanoen, huoliteltujen näköisiä.

Eikö olekin kaunista?
Olen huolestuttavan paljon käyttänyt aivokapasiteettiani viime aikoina siihen, että mietin tätä ongelmaa: särmä sammal. Ai-van. Olen samaa mieltä. Sammalta taitaa olla lähinnä korvieni välissä. Mutta särmä sammal on upean näköistä, eikä vähimmässäkään määrin näytä unohduksen aikaansaannokselta.
Olen lueskellut, vaikka en todellakaan mikään puutarhaguru tai trendinenä näissä asioissa ole, että myös täällä kotimaassamme on viime vuosina alettu ymmärtää sammaleen päälle. Ainakin tuntuu, että aika monesta eri paikasta alkaa jo löytää ohjeita esim. piimä & sammalseoksen tekemiseen, jolla omaankin puutarhaan voi loihtia nopeahkosti hyvät sammaleet (en ole vielä kokeillut, suunnittellut toki olen jo monesti, kuten kuvaan kuuluu…) Olemmeko mekin hiljalleen oppimassa siihen, että esimerkiksi puutarhan ja metsän raja onkin hitaasti liukuva, eikä tarkkarajainen? Ja että tuota ”rajojen häivytystä” tehdessä esimerkiksi sammal onkin aivan upea materiaali.

Oksalla ylimmällä.
Itse havahduin isolti tähän vuosi sitten keväällä kun teimme äitienpäivän aikaan matkan Kiotoon ja tutustuimme, kuten Kiotossa kerta kaikkiaan kuuluu tehdä, temppeleihin ja niiden aivan upeisiin puutarhoihin. Erityisesti hopeisen temppelin puutarha teki minuun todella syvän vaikutuksen. Puutarha muuttui hiljalleen vuoren rinnettä pitkin kiivetessään yhä vain metsämäisemmäksi ja sulautui näin ympäröivään luontoon sellaisella viehättävällä tavalla, että vieläkin meinaan herkistyä. Alla olevassa kuvassa näkyy temppelin ”alapihalla” ollut lampi, vierestä löytyi myös muita japanilaispuutarhoille tyypillisiä elementtejä, mutta minusta tämän puutarhan hienous piilikin siinä miten kauniisti siirryttiin kukkaistutuksista ja lammesta kohti metsämaisemaa. Jälleen kerran kuvat ovat vain kömpelöitä yrityksiä taltioida jotain mikä oli silmille karkkia.
Sammalherätys on siis Kioton peruja. Tietysti näitä temppeleiden puutarhoja hoidetaan äärettömän pieteetillä otteella, että siinä mielessä en ihmettele, että meidän puutarhan sammalesitys on ”hiukan” vaatimattomampi kuin tämä esikuvansa… Onpahan mitä tavoitella…

Ja mikäs se oli se tilanne olikaan vappuna siellä omassa puutarhassa? Niiiin. Jos nyt hakemalla haetaan hyviä puolia, niin ainakin ne peurojen järsimät tulppaaniennysät peittyivät kyllä hyvin tämän valkoisen tavaran alle…