Ruuhkavuositarhuri

Ruuhkavuositarhuri on nelikymppinen nainen joka bloggaa kaupunkilaisesta mökkeilystä ja puutarhatöistä. Kliseisen ruuhkaisia vuosia elävään perheeseen kuuluu ukko-kullan lisäksi kaksi Vaahteramäen Eemeliä, Frans (esikoululainen) ja Felix (veljeään kaikessa apinoiva taapero) sekä mm. yksi keskeneräinen väitöskirja (aiheuttaa huolta liki yhtä paljon kuin lapsetkin). Melkein puolet vuodesta perheyksikkömme asuu piskuisessa punaisessa mökissä Herttoniemen siirtolapuutarhalla Helsingissä. Se se on loputon puuhamaa tässä loputtoman puuhan elämässä ja siitä juttua tässä blogissa.

Rikkariesat

Kesä kulkee ja ruuhkavuositarhuri on ollut niin kovin hiljaa. Uusi työpaikka. Tarvitseeko oikeastaan muuta sanoa? Vaikka työ on ollut ihanaa, kivaa ja ajatukset ovat pulpuilleet, olen samaan aikaan ollut iltaisin aivan naatti. Ei puhettakaan, että olisin kesäkuun aikana saanut konetta auki iltaisin, pääkopassa suhisi lähinnä tuuli eikä ajatukset. Mutta nyt uuteen kukoistukseen ja heti kiinni lempivalitusaiheeseeni: rikkaruohoihin ja erityisesti lemppariinhokkiini vuohenputkeen.

Ensimmäisenähän keväisin maasta nousevat rikkaruohot. Erityisellä terhakkuudella muutenkin niin vähään tyytyvä ja reippaasti leviävä vuohenputki. Se on kuulemma hyvää syötynä. Niin sanovat lähinnä ihmiset jotka eivät taistele koko päivänkiertoa sen vihulaisen kanssa perennapenkissä. Sellainen sotatanner taas olleet meidänkin kukkamaat kun olen veri korvissa kohisten repinyt, raastanut, kaivanut ja tonkinut juurakkoa juurakon perään. (Oletteko kohtalontoverit huomanneet, että erityisen vuohikkaan päivän jälkeen juurakot vilistävät silmissä kun ne sulkee?)

Isäntä perunapellon kimpussa. ”Vähän” päässyt rikkaruohot rehottamaan, joten käärittiin pelto pakettiin. Pelastettiin ulkokehältä mansikat talteen lavakauluksiin, mutta muuten tuo pelto on kyllä kirjo erilaisia rikkakasveja. Kunnoitettavan laajasti erilaisia rikkakasveja kylläkin, se on sentään myönnettävä…

Ah. Muhikoot siellä pari vuotta ja tuottakoot muhevan mullan meille. Ei se nätti ole noin, mutta siististi laitettu kuitenkin.

No rehellisyyden nimissä, olen minä vuohenputkea salaattiin joustanut laittamaan ja ihan hyvääkin se oli. Mutta ihan totta, vaikka tässä vähän vitsailen, niin kyllä tuo vihulainen on sellainen jota ei syömällä tästä maasta hävitetä. Pittoreski tuohikori kädessä salaattiin niitä nyhtäessä ei ehkä tajua kuinka paljon kyseinen kasvi on jo vienyt elintilaa muilta kasveilta. Oman pihamme takana on rinne jossa vielä muutama vuosi sitten kasvoi valkovuokkoa valkoisenaan. Ei kasva enää. Nyt kasvaa salaattiainesta. Vuohenputken juuret leviävät rihmastona ympärilleen ja pienikin pala lehteä, juurea, vartta riittää antamaan kimmokkeen uuteen kukoistukseen. Niinpä jatkan tätä omaa toivotonta taisteluani sitäkin sinnikkäämmin. Minun puutarhaani et niele rikkariesa, saat elää kun eroonkaan ei pääse, mutta valloittaminen? Ei. Se ei käy.

Hahaa. Kuka tunnistaa mikä vihulainen se siinä on ruukkuun nakattuna? Eihän tuo varsinaisesti rikkakasvi ole, mutta tavattoman terhakka leviäjä. Tasan ainakin meidän puutarhassa juuri niihin kohtiin mihin EN sitä halua. Nämä tupot nyhdin yhdestä lavakauluksesta ennen kuin laitoin mansikkaa tilalle. Hyvin ovat kestäneet ruukussa täysin ilman hoitoa. Kas vain…

Onhan meillä sitten näitä vieraslajikkeita jotka ovat vieläkin ikävämpiä kuin vuohenputki. Mökkinaapuri on jo vuosia pitänyt jättiputkien kitkentätalkoita lähimetsiimme, jotta ne saataisiin pois. Ne ne vasta hirviökasveja ovatkin ja olen tavattoman kiitollinen sinnikkäälle mökkinaapurille työstä jota hän ilmeisesti varsin usein on joutunut tekemään yksin kun kukaan meistä muista ei ole ehtinyt talkookaveriksi. (Omatunto soimaa tästäkin.)

Toinen hankala kasvi jonka meidänkin pihaan on joku joskus istuttanut on Japanintatar. Onneksi se on meillä alapihalla ja onneksi alapihalle on myös tehty meidän toimesta näitä muovilla peittelemisen iskuja, jonka seurauksena sen määrä on vähentynyt meillä merkittävästi. Nyt viimeiset tietämäni kasvustot muhivat juurikin tuolla kuvissa olevassa paketoidussa perunapellossa. En julista voittoa, mutta erävoittoa kyllä.

Eläköön! Sieltä nousee kesäkurpitsan taimea! Ja eikun. Seuraavana yönä tästä oli citykani käynyt könyämässä taimet ns. parempiin suihin. Kesäkurpitsasaagani ei ole vieläkään loppuun taputeltu näemmä.

Meille ei vieläkään ole hankittu lämpökompostoria (joka vuosi kyttään alennuksia ja joka vuosi todetaan, että tänäkään vuonna ei päässyt investointilistalla kärkikahinoihin mukaan.) Järkevin paikka rikkaruohoille on tietenkin tuo lämpökompostori, tavallisessa kompostissa tai avokompostissa ne eivät hengiltä lähde, saastuttavat vaan hyvän kompostin. Siksi me olemme ottaneet käyttöön mädättämisen. Tämän kesän aikana on jo, tätä kirjoittaessa, neljä jätesäkillistä vuohenputkea ja voikukkaa (ah, vanha hyvä voikukka, niin viaton, niin helppo kitkeä…) pussitettu ja pussi tiukasti suljettu. Loppukesästä nuhjaisen auringossa hionneen massan voikin sitten jo kaataa jätesäkeistä kompostiin, jossa ne nyt eivät enää pääse tekemään tuhotöitä.

Kirjoittanut Ruuhkavuositarhuri Jätä kommentti

Löysin siemenpusseja. Monta.

Tilanteessa ollaan oltu ennenkin. Löysin läjän siemenpusseja. Se etten ole saanut siemenpusseja tällä kertaa kylvettyä liittyy  jälleen a) hässäkkään elämässä b) julmettuun säätöön elämässä.

Haaah! Kaikkia kukintoja ei edes peurat saaneet syötyä. Sinnikkäimmät kaverit kukkivat ruhjottujen lehtiensä kanssa.

Istutuspuuhiin kannustavaa vihjettä on nosteltu ja kierretty läpi kevään. Meillä on nimittäin keittiössä nököttänyt pieni taimimultapussi tammikuusta asti. Se vain olla köllöttelee siinä eikä kukaan meistä oikeastaan enää kiinnitä siihen edes huomioita, imurin tieltä nostetaan ja siinä se (näkymättömyys on kyllä hämmästyttävää, ottaen huomioon, että keittiömme on komero. Kylläkin pohjoisen pallonpuoliskon tehokkaimmin suunniteltu keittokomero, kuten itse olemme mahtipontisesti asian itsellemme lanseeranneet, mutta komero.)

Mutta nyt löysin siemenet. Itseasiassa jos nyt aivan umpirehellisiä ollaan niin saatoin ehkä löytää talvella toisenkin siemenpussivaraston, jonka kunnon oravana olin haudannut yöpöydän (!!!) laatikkoon odottamaan hyviä istutusilmoja. Ja kun nyt tälle umpirehelliselle linjalle lähdettiin, niin tämä on jo toinen kerta kun löydän yöpöydän laatikosta nyssäkän siemeniä. (MIKÄ minua vaivaa?)

Siemenistä kasvatettuja! Raparperit tosin saavat muuttaa paremmalle paikalle, heti kun ehdimme, toivottavasti eivät ota nokkiinsa kortteerin vaihdosta. Joka tapahtuu kyllä tänä kesänä. Saletisti.

Taimimullan huomiottajättäminen on ollut huomattavan paljon haastavampaa sen jälkeen kun löysin nuo viimeisimmät siemenvarastoni. Pussit oikein huutavat tekemättömiä istutustöitä, kariutuneita kesäkurpitsaunelmia ja vieläkään, vieläkään en saa tehtyä nyt sitten oman maan yrteistä niitä ihania oliiviöljy-yrtti-kuutioita joita kaikki te muut olette jo ensimmäisistä ihanan rapeista sirkkalehdistä alkaen päässeet pakastelemaan tulevan talven varoiksi. Koska jo vain. Talvihan tulee ja silloin omat pakastetut yrttikuutiot on must have ja pop.

Risusavotassa reippaita otteita osakseen saanut omenapuu ei ainakaan heti kuollut. Vähän yrittää kukkaakin. Kuinka huojentavaa.

Jotenkin tästä nyssäkkälöydöstä nyt suivaantuneena päätin vähän koota asiota joita olen tehnyt, mutta vaihtelevalla menestyksellä näköjään sydämeeni säilönyt ja opiksi ottanut, jotenka:

Ruuhkavuositarhurin kantapää vihjeet kollegoille. Jos huomaat tilaavasi optimistisesti kaksikymmentä pussia erilaisia siemeniä sydäntalvella kun räntä piiskaa ikkunoita, mutta ”kevään valo” on jo ”selvästi” aistittavissa, toimi näin:

  1. Kun siemenet on ostettu, istuta ne. Heti. Älä hilloa pusseja yöpöydän laatikossa kahta vuotta. Kokemusasiantuntijana voin kertoa, että kun sitten viimein saat aikaiseksi hommata turvepaakkuja ja somia pieniä istutusruukkuja, ähellät yhden (aurinkoisen) aamupäivän istutuspuuhissa ja raivaat ikkunalaudoille tilaa viherkasvien sekaan, ET halua huomata, että ne siemenet, ne eivät idä. Vaikka mitäpä siitä, työtä se on toki turhakin työ –erityisesti ruuhkavuositarhurin puutarhassa.
  2. Aloita kasvatusurasi sellaisista helpoista ja takuuvarmoista kasveista kuin kesäkurpitsa, peruna ja retiisi. Vältä esim. vesimelonin tai jonkun eksoottisen järjettömän kalliin taimen kanssa tuhraamista. Varmin tapa ruuhkavuositarhurille pahoittaa oma mielensä on epäonnistua raskaasti heti ensimmäisellä rundilla.
  3. Kun olet onnistuneesti istuttanut siemenet ja onnistuneesti niistä saanut kasvatettua terhakoita taimia, muista työnjako! Saman viikonlopun aikana en suosittele harjoittamaan perennapenkkien kitkemistä rikkaruohoista ja uusien taimien istuttamista. Ai miksikö? No siksi, että talouden ruuhkavuositarhurit eivät ehdi neuvotella työntouhussa siitä mitkä rehut olikaan niitä ”minun rakkaudella kasvattamia uusia perennoja, minkä menit tekemään!! Kaivoit pois??” ja mitkä vielä ennestään tunnistamattomia ”parempi kitkeä nyt pois kun eivät ole vielä vallanneet koko kukkapenkkiä” –rikkaruohoja. Aviorauhan nimissä, usko kokemusasiantuntijaa tässä.
  4. Jos jostain syystä saat päähäsi kasvattaa pelargoniat siemenestä asti itse, saat tuotua ne hengissä mökille, vaalittua läpi kesän ja vielä onnistuneesti kiikutettua takaisin kotiin ja taloyhtiön vintille talvehtimaan niin pidä huoli ettei ne halvatun kukat ole juuri siinä kohdassa sitä satojen neliöiden vinttiä, johon SATAA LUNTA jonkun katossa olleen pienen sivurakosen, kummallisen tuulensuunnan ja ihan jonkun special räntätyypin yhdistelmän ansiosta. Tosi tarina. Huoltomiestä nauratti. Minua ei. Lunta oli kerta kaikkiaan vain sillä neliöllä jossa kukkani olivat talvehtimassa. Ja se katto? Aivan, oli muuten remppaajien vaikeuksia keksiä, että mistä se lumi oli oikein tullut ja kuinka korjata näkymätön reikä. Se reikä kun paljasti luonteensa vain ERITYISTILANTEESSA.

No juu. Se siemenistä. Naapurin kanssa muuten tänä viikonloppuna pohdittiin, että voidaan varmaan julistaa kesä alkaneeksi, kun ei enää räntääkään sada. Uusi suomalainen sananlasku menee siis näin: kesä alkaa siitä mihin räntäsade loppuu.

On siis kevät!

Kirjoittanut Ruuhkavuositarhuri Jätä kommentti

Sana sammaleesta

Pieni puro ja sammalta, aurinkoa ja varjoa. Tässä pienessä puutarhassa Iton kaupungissa sijainneessa ryokanissa kaikki rakentui puron ympärille. Ei tokikaan erityisen originelli idea japanilaiselle puutarhalle, mutta tämä(kin) puutarha kuvasti mielestäni hyvin sitä, miten pieneen tilaan saadaan luotua hyvin harmoninen ja vaihtelevan näköinen puutarha. Ajattelin tätä kyseistä puutarhaa esitellä vielä toisen blogauksen verran vähän myöhemmin.

Koska omassa puutarhassa on tällä hetkellä niinkin kauniita asioita kuvattavana kuin peurojen syömät tulppaanit, niin otetaanpa päivitys Japanin matkan innoittamana. Teemana sammal. Vielä muutama vuosi sitten minua häiritsi kovasti oman pihamme ruohikon sammaloituminen. Nykyään lähinnä häiritsee se, etten jaksa keksiä keinoja siihen, miten saisimme sammaloitumisen näyttämään suunnitellummalta. Älkää nyt tokikaan kuvitelko, että olisimme jotenkin systemaattisesti tehneet sammaloitumiselle jotain, ei kyllä se on se aktiivinen tekemättäjättäminen ollut tässä kohtaa avain onnistuneeseen sammaleen lisääntymiseen, muttamutta haluaisin nimenomaan, että tuo sammaloituminen olisi jotenkin ”japanilaisen huoliteltua” sammaloitumista. Japanilaisten puutarhojen sammaleet nimittäin ovat aina upeita. Reheviä, tuuheita, roskattomia, sanalla sanoen, huoliteltujen näköisiä.

Eikö olekin kaunista?

Olen huolestuttavan paljon käyttänyt aivokapasiteettiani viime aikoina siihen, että mietin tätä ongelmaa: särmä sammal. Ai-van. Olen samaa mieltä. Sammalta taitaa olla lähinnä korvieni välissä. Mutta särmä sammal on upean näköistä, eikä vähimmässäkään määrin näytä unohduksen aikaansaannokselta.

Olen lueskellut, vaikka en todellakaan mikään puutarhaguru tai trendinenä näissä asioissa ole, että myös täällä kotimaassamme on viime vuosina alettu ymmärtää sammaleen päälle. Ainakin tuntuu, että aika monesta eri paikasta alkaa jo löytää ohjeita esim. piimä & sammalseoksen tekemiseen, jolla omaankin puutarhaan voi loihtia nopeahkosti hyvät sammaleet (en ole vielä kokeillut, suunnittellut toki olen jo monesti, kuten kuvaan kuuluu…) Olemmeko mekin hiljalleen oppimassa siihen, että esimerkiksi puutarhan ja metsän raja onkin hitaasti liukuva, eikä tarkkarajainen? Ja että tuota ”rajojen häivytystä” tehdessä esimerkiksi sammal onkin aivan upea materiaali.

Oksalla ylimmällä.

Itse havahduin isolti tähän vuosi sitten keväällä kun teimme äitienpäivän aikaan matkan Kiotoon ja tutustuimme, kuten Kiotossa kerta kaikkiaan kuuluu tehdä, temppeleihin ja niiden aivan upeisiin puutarhoihin. Erityisesti hopeisen temppelin puutarha teki minuun todella syvän vaikutuksen. Puutarha muuttui hiljalleen vuoren rinnettä pitkin kiivetessään yhä vain metsämäisemmäksi ja sulautui näin ympäröivään luontoon sellaisella viehättävällä tavalla, että vieläkin meinaan herkistyä. Alla olevassa kuvassa näkyy temppelin ”alapihalla” ollut lampi, vierestä löytyi myös muita japanilaispuutarhoille tyypillisiä elementtejä, mutta minusta tämän puutarhan hienous piilikin siinä miten kauniisti siirryttiin kukkaistutuksista ja lammesta kohti metsämaisemaa. Jälleen kerran kuvat ovat vain kömpelöitä yrityksiä taltioida jotain mikä oli silmille karkkia.

Sammalherätys on siis Kioton peruja. Tietysti näitä temppeleiden puutarhoja hoidetaan äärettömän pieteetillä otteella, että siinä mielessä en ihmettele, että meidän puutarhan sammalesitys on ”hiukan” vaatimattomampi kuin tämä esikuvansa… Onpahan mitä tavoitella…

Ja mikäs se oli se tilanne olikaan vappuna siellä omassa puutarhassa? Niiiin. Jos nyt hakemalla haetaan hyviä puolia, niin ainakin ne peurojen järsimät tulppaaniennysät peittyivät kyllä hyvin tämän valkoisen tavaran alle…

Kirjoittanut Ruuhkavuositarhuri Jätä kommentti

Kirsikankukkien aikaan

Vaaleanpunaisia kukkia joka paikassa. Joka paikassa. Metroaseman kupeessa, monikaistaisen autoväylän yli kurkottaen. Leikkipuiston ympärillä. Joen rannalla, pihoilla, hautausmailla ja tietenkin puistoissa. Kirsikankukkien aika Tokiossa on maaginen. Ei kuvat tee tälle hennon vaaleanpunaiselle loistolle oikeutta. Minusta tuntuu kuin koko kaupunki olisi vaaleanpunaisessa udussa. Elämäkin vaikuttaa jotenkin hattaraisemmalta näiden parin vaaleanpunaisen viikon aikana.

Shinjuku Gyoen puiston iso kenttä on mainio paikka eväsretkelle. Lapsilla on tilaa juosta ja elo on lokoisaa.

Tulimme pääsiäislomalle Tokioon tällä kuluvalla viikolla. Paras ja juhlavin kukinta asianmukaisine katujuhlineen oli viime viikolla, joten parhaat päivät jäi tänä vuonna kokematta. Mutta, ehei, en valita, puut ovat edelleen loistokkaita, toki hiipumaan päin, mutta upeita!

Olin jo etukäteen taas aivan täpinöissäni kirsikankukista. Aloin myös jo suunnitella omaa kirsikkapuutarhaa ja kyselin Viherpeukaloiden ammattilaisiltakin jo apuja, että millä lajikkeilla sitä oikein saisi venytettyä oman -tulevaisuuden- puutarhansa kukinta-aikaa oikein maksimiinsa… Touhusin jo, että jos aikaisia lajikkeita ja myöhäisiä yhdistelisi (nokkelasti, kato), mutta hiukan minun maalailujani toppuuttelivat osaavammat, että Suomessa(kin) tapaavat kirsikkapuut kukkia samanaikaisesti, joskin vasta kesäkuussa. Ja totta, näinhän se meni meilläkin kun oikein aloin muistiani kaivella. Ainoa kirsikkapuumme kukki viime kesäkuussa aivan upeasti -ja niin teki samaan aikaan naapureidenkin puut.

Aivan yhtä upeasti ei meillä sitten käynytkään sadon kanssa. Yksi sana: rastaat. Rastaiden takia voisin harkita Viherpeukaloiden vinkkaamaa lajiketta, Schalininkirsikkaa joka ei tuota marjoja ja kukkii hiukan pidempään kuin muut lajikkeet… Voisin myös kuvitella, että kyseinen lajike olisi oivallinen vaikka pihateiden varsille ja sellaisiin paikkoihin joista satoa on vaikea poimia tai suojata, mutta silmä kaipaisi keväällä karkkia.

Esimerkiksi meidän (tällä hetkellä ainoa) puumme on jotenkin hirveän hankalasti alapihalla kompostien vieressä ja raja-aidan takana uhitteleva jättimäinen koivu ja kohtuullisen jättimäinen terijoen salava ovat vieläpä saaneet puuparkamme kasvamaan ihan vinoon. Puumme on varsin isokokoinen ja sen suojaaminen linnuilta on lähinnä naurattanut meitä – ja jäänyt ei-edes-yritetä-asteelle. Puun arvo on siis se kukinnassa. Ja siinä työssään se on kyllä meidät palkinnut. Mutta kavereita hälle, ei hassumpi ajatus… Laitetaas taas TO DO-listalle…

Pellavapäät sulattavat jet lagia.

Keskiviikon vietimme eväsretkellä Shinjuku Gyoen puistossa, joka on valtava ja tavattoman suosittu puisto viettää aikaa. Sisäänpääsymaksu on noin pari euroa ja sillä voit sitten maleksia pitkin kauniisti hoidettua puistoa koko päivän. Viime keväänä kun asuimme täällä Tokiossa aivan lähellä puiston yhtä porttia, tuli puistossa oltua todella paljon. Jos olin kirjoittamassa viereisessä kirjastossa enkä yliopistolla, kävin usein syömässä lounasevääni yhdessä tietyssä kohdassa josta oli kiva tarkkailla lampea ja sen ympärillä koko ajan muuttuvaa kasvustoa. Mies puolestaan tuli usein lasten kanssa puistoon ihan vaan oleilemaan päiväsaikaan. Nyt tänä keskiviikkona seuranamme oli japanilainen ystävä kolmen lapsensa kanssa. Oli ihanaa vain olla, jutella ja ihastella talvesta herännyttä puistoa. Ja kuvata kirsikankukkia! Lapset juoksivat, touhusivat ja kaivelivat toukkia. Koko meidän perhe sulatteli jet lagia kevätauringossa. Lomarauhaa parhaimmillaan.

Nyt tänään, pitkänä perjantaina, meillä onkin koko urospuolisen pesueen läpi pyyhältänyt epäilemättä ihan kotosuomesta mukana kannettu vatsatauti. Tätähän tämä lapsiperhereissaaminen on, välillä vähän roiskuu! Nyt enää jännitän, että kuinka meikämuorin tässä käy…. Osuuko jackpot, vai selviänkö vain muiden sotkujen siivoamisella… Kyllä on elämäni jännittävää. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tokio kuittaa ja toivottaa mahtavaa pääsiäistä!

Puut alkavat jo tiputella kukintoja. Sekin on upean näköistä kun tuuli tarttuu oikein kunnolla puuhun ja huomaa seisovansa keskellä kirsikankukkasadetta.

Kirjoittanut Ruuhkavuositarhuri Jätä kommentti

Puutarhan kevätsiivous, ihmisen parasta aikaa!

Esikoululainen murtaa jäätä, tulee kevät sillä viisiin nopeammin

Ehkä olen vähän kummallinen, mutta minun mielestä ehkä parasta puutarhamöyrintää on nämä nyt käsillä olleet maaliskuun viimeiset viikot, kun lumi on jo sulanut (tai tarkemmin sanottuna satanut, sulanut, satanut uudelleen jne…), mutta mitään ei vielä oikeastaan kasva.

Minun top 3 kevättyöt: 1) Risusavotta 2)haravointi 3) haketus. Annahan kun (yritän) selittää.

Ei pihistellä risujen määrässä kun kerran aloitetaan.

Pitkin maaliskuuta olemme olleet mökillä viikonloppuisin. Yhtenä viikonloppuna mies leikkasi omenapuita. Täysin amatöörimäisesti pätkittiin menemään pistosaha vinkuen isoja settejä oksia. Ukko keikkui puun latvassa ja minä sohin alhaalta, että tuosta vielä… ja ota nyt toikin pois! Vähän kauhistutti se suurpiirteisyys miten sitä sahaa vingutettiin, mutta tosiasia on se, että järeimmän kohtelun saanut omenapuu on ollut aikamoinen murheenkryyni viime vuodet. Sellainen ”risukko” josta ei päivä paista läpi vaikka keväisin olemme sitä yrittäneet maltilla ja rakkaudella harventaa.

Nyt lähteä mötkähti koko yläosa puuta pois. Saa nähdä kuinka tässä nyt käy. Että jääkö siitä lopulta vain halkopino jäljelle vai toipuuko tuosta mellakoinnista. Hirvittää, hirvittää ja samalla on hyvä olla: aurinko paistaa taas pihaan…

Pation takana pittoreski vuohenputkiviljelmä. Tänäkin keväänä ja kesänä saamme väreitä vuohenputkesta. Olkoon tämä kuva muistutus jokavuotisesta ”pitäisi tuohonkin…” -kohteesta. Josko tänä vuonna, varjoisissa paikoissa viihtyviä perennoja, lisää havuja? Jotain, byhyy, jotain muuta kuin vuohenputkea…

Toissakesänä hirveissä loppuraskauden hormonihöyryissä ostin aika hurjakuntoisen näytteillä olleen ja niille sijoilleen unohdetun leikkimökin. Mies, appiukko ja kälyn mies kiltisti ja hiljaa purkivat ”hormonimökkini” rautakaupan takapihalta ja toinen hiljaisten miesten seurue kokosi sen sitten pihalle vähän myöhemmin. Olen ikuisesti kiitollinen, että herraseurueet tajusivat olla hiljaa ja myötäillä hiukan vauhkoa ”hyvä siitä tulee kun sen maalaa”-kailotustani. Vauva syntyi ja syksy tuli. Hyvä maalaus ei kyllä irronnut enää sinä syksynä. Viime kesänä sain jo aloitettua maalausurakkaa ihan hyvin, mutta kuten huomaa, on puitteissa vielä hiukan tekemistä. Ja portaat ja pikkupatio pitäisi saada. Ja pelargoniat roikkumaan ikkunoiden alle. Lisätään to do-listaan! Jei!

Viime viikonloppuna kevätsiivous pääsi oikein vauhtiin kun ”imuroitiin koko piha” (eli haravoitiin, top kolme listassa sijalla kaksi), leikattiin raja-aidat riittävän mataliksi ja kerättiin epämääräiset roskat ja haljenneet kukkapurkit pois pihalta. Harmaaltahan se piha vielä näyttää, mutta ai että kuinka silmä lepäsi särmissä ruusupensaissa ja haravoidussa nurmikossa.

Seuraavaksi pääsenkin itse asiaan, kirsikkaan kakun päällä, listani kolmoseen: hakettimen kanssa heilumaan. Aaaaaaah. Peltorit korville, verenmaku suuhun ja haketin pärisemään. Se tunne kun pätkit niitä risuja ja Ikea-kassit täyttyvät kotitekoisesta katteesta. Oih. Jään unelmoimaan siitä tänä myöhäisenä maanantai-iltana. Tuskin maltan odottaa haketuspäivääni! (Ihan oikeasti.)

Kirjoittanut Ruuhkavuositarhuri 2 Kommentit

Ruuhkavuositarhurin unelmat…

… ne ne ovat ainakin minun päässäni valtaisia, mutta ei tässä oltaisi nimimerkin väärttejä, ellei todellisuudessa toteutukset olisi, sanottaisiinko, niukempi, sanottaisiinko ruuhkavuosien realiteetteihin muokkaantuvia tai ajoittain jopa nuupahtavia. Niin. Koska lapset. Työt. Se väitöskirja. Purjeveneen yhteisomistus. Koska reissut. Koska päiväkoti, eskari, maksalaatikko, pikkulegot ja joka ilta pyörivät tiskikone ja pyykinpesukone. Elämässä on kaikenlaista mihin sitä aikaansa saa ihan kiitettävissä määrin hassattua. Mutta yksi niistä on puutarha.

Viime syksynä. Ihana rehevä, vähän räjähtäneen näköinen puutarhamme. No okei, heti ruohonleikkuun jälkeen tilanne näytti taas paljon huolitellummalta… 😉

Ja se puutarha onkin sitten tämä meidän perheen suuri yhteinen rakkauden kohde: siirtolapuutarha. Pieni punainen mökki (jatkuvan remontoinnin kohde, kuinkas muuten?) toimii tukikohtana myös talvisaikaan, mutta kesät, voi pojat, ne ne on kaupunkilaismökkeilijän piehtarointiaikaa. Talvisin asumme muutaman kilometrin päässä mökistämme. Esikoisen kanssa puhumme sujuvasti kotikodista ja mökkikodista. Niin paljon luuhaamme mökillä silloin kun ei kylmimmät kuukaudet ole käsillä. Mökiltä kuljemme töihin ja tarhaan, vieraisille, kauppaan, saunaan ja kaupungille. Pikkuisen mökin pikkuiset puitteet eivät ahdista yhtään. Piha on meidän mittapuulla iso ja möngittävää riittää koko perheelle.

Rouvalla niin muikea ilme. Onnellinen syksyinen viikonloppu 2016. Aurinko paistoi ja hellehattu oli ahkerassa käytössä. Omenat kypsyivät vauhdilla ja pojat söivät niitä suoraan puusta. Myös siis taapero. Alimmat oksat notkuivat pikku-ukonkin ulottuvilla.

Puutarhan hoito on meillä sellaisella amatöörimäisellä rakkaudella hallussa. Ruuhkavuositarhurin rakkaudella. Taistelut valitaan sen mukaan kuinka järki päässä ja analyyttisen viileitä strategeja nyt sillä päähänpistohetkellä satutaan olemaan. (Kröhm.) Suuruudenhulluus kulkee käsi kädessä tietämättömyyden kanssa. Sanokaa minun sanoneen. Me kokeillaan ja tartutaan uhkarohkeudella saksiin, pistosahaan (se on kuin raid. Yllättävän kätevä niin kotona kuin puutarhassakin) tai naapurin moottorisahaan (ai kamala! Vuokko, se tosiaan on vieläkin meillä lainassa!!)

 

Rikkaruohoa on välillä niin, että meinaa hermot mennä. Sitä mukaan kuin saa aseteltua kiviä kivaksi asetelmaksi niin taapero käy ne kieputtamassa omalle mallilleen. Kun yksi kohta saadaan kivaksi on seuraava jo hirmuinen. Mutta silti. Hommia tehdään ja puutarha näyttää kotoisalta, ei romuläjältä, mutta ei myöskään upealta. Vaan sellaiselta kivalta, vähän nuhjuiselta, ehdottomasti vanhalta. Sympaattiselta. Rakastetulta.

Tämä on ensimmäinen tekstini tänne Viherpeukaloihin. Hyvä hetki aloittaa. Uuden kevään, uuden alun kynnyksellä.

Isä ja poika ”kylänraitilla”. Sesonkiaikana kaikki pyrkivät mahdollisuuksien mukaan välttelemään auton tuomista puutarhan porttien sisäpuolelle. Välttelyä helpottaa yhteiskäytössä olevat maitokärryt pääportin luona.

Kirjoittanut Ruuhkavuositarhuri 2 Kommentit