Kesä kulkee ja ruuhkavuositarhuri on ollut niin kovin hiljaa. Uusi työpaikka. Tarvitseeko oikeastaan muuta sanoa? Vaikka työ on ollut ihanaa, kivaa ja ajatukset ovat pulpuilleet, olen samaan aikaan ollut iltaisin aivan naatti. Ei puhettakaan, että olisin kesäkuun aikana saanut konetta auki iltaisin, pääkopassa suhisi lähinnä tuuli eikä ajatukset. Mutta nyt uuteen kukoistukseen ja heti kiinni lempivalitusaiheeseeni: rikkaruohoihin ja erityisesti lemppariinhokkiini vuohenputkeen.
Ensimmäisenähän keväisin maasta nousevat rikkaruohot. Erityisellä terhakkuudella muutenkin niin vähään tyytyvä ja reippaasti leviävä vuohenputki. Se on kuulemma hyvää syötynä. Niin sanovat lähinnä ihmiset jotka eivät taistele koko päivänkiertoa sen vihulaisen kanssa perennapenkissä. Sellainen sotatanner taas olleet meidänkin kukkamaat kun olen veri korvissa kohisten repinyt, raastanut, kaivanut ja tonkinut juurakkoa juurakon perään. (Oletteko kohtalontoverit huomanneet, että erityisen vuohikkaan päivän jälkeen juurakot vilistävät silmissä kun ne sulkee?)
Isäntä perunapellon kimpussa. ”Vähän” päässyt rikkaruohot rehottamaan, joten käärittiin pelto pakettiin. Pelastettiin ulkokehältä mansikat talteen lavakauluksiin, mutta muuten tuo pelto on kyllä kirjo erilaisia rikkakasveja. Kunnoitettavan laajasti erilaisia rikkakasveja kylläkin, se on sentään myönnettävä…
Ah. Muhikoot siellä pari vuotta ja tuottakoot muhevan mullan meille. Ei se nätti ole noin, mutta siististi laitettu kuitenkin.
No rehellisyyden nimissä, olen minä vuohenputkea salaattiin joustanut laittamaan ja ihan hyvääkin se oli. Mutta ihan totta, vaikka tässä vähän vitsailen, niin kyllä tuo vihulainen on sellainen jota ei syömällä tästä maasta hävitetä. Pittoreski tuohikori kädessä salaattiin niitä nyhtäessä ei ehkä tajua kuinka paljon kyseinen kasvi on jo vienyt elintilaa muilta kasveilta. Oman pihamme takana on rinne jossa vielä muutama vuosi sitten kasvoi valkovuokkoa valkoisenaan. Ei kasva enää. Nyt kasvaa salaattiainesta. Vuohenputken juuret leviävät rihmastona ympärilleen ja pienikin pala lehteä, juurea, vartta riittää antamaan kimmokkeen uuteen kukoistukseen. Niinpä jatkan tätä omaa toivotonta taisteluani sitäkin sinnikkäämmin. Minun puutarhaani et niele rikkariesa, saat elää kun eroonkaan ei pääse, mutta valloittaminen? Ei. Se ei käy.
Hahaa. Kuka tunnistaa mikä vihulainen se siinä on ruukkuun nakattuna? Eihän tuo varsinaisesti rikkakasvi ole, mutta tavattoman terhakka leviäjä. Tasan ainakin meidän puutarhassa juuri niihin kohtiin mihin EN sitä halua. Nämä tupot nyhdin yhdestä lavakauluksesta ennen kuin laitoin mansikkaa tilalle. Hyvin ovat kestäneet ruukussa täysin ilman hoitoa. Kas vain…
Onhan meillä sitten näitä vieraslajikkeita jotka ovat vieläkin ikävämpiä kuin vuohenputki. Mökkinaapuri on jo vuosia pitänyt jättiputkien kitkentätalkoita lähimetsiimme, jotta ne saataisiin pois. Ne ne vasta hirviökasveja ovatkin ja olen tavattoman kiitollinen sinnikkäälle mökkinaapurille työstä jota hän ilmeisesti varsin usein on joutunut tekemään yksin kun kukaan meistä muista ei ole ehtinyt talkookaveriksi. (Omatunto soimaa tästäkin.)
Toinen hankala kasvi jonka meidänkin pihaan on joku joskus istuttanut on Japanintatar. Onneksi se on meillä alapihalla ja onneksi alapihalle on myös tehty meidän toimesta näitä muovilla peittelemisen iskuja, jonka seurauksena sen määrä on vähentynyt meillä merkittävästi. Nyt viimeiset tietämäni kasvustot muhivat juurikin tuolla kuvissa olevassa paketoidussa perunapellossa. En julista voittoa, mutta erävoittoa kyllä.
Eläköön! Sieltä nousee kesäkurpitsan taimea! Ja eikun. Seuraavana yönä tästä oli citykani käynyt könyämässä taimet ns. parempiin suihin. Kesäkurpitsasaagani ei ole vieläkään loppuun taputeltu näemmä.
Meille ei vieläkään ole hankittu lämpökompostoria (joka vuosi kyttään alennuksia ja joka vuosi todetaan, että tänäkään vuonna ei päässyt investointilistalla kärkikahinoihin mukaan.) Järkevin paikka rikkaruohoille on tietenkin tuo lämpökompostori, tavallisessa kompostissa tai avokompostissa ne eivät hengiltä lähde, saastuttavat vaan hyvän kompostin. Siksi me olemme ottaneet käyttöön mädättämisen. Tämän kesän aikana on jo, tätä kirjoittaessa, neljä jätesäkillistä vuohenputkea ja voikukkaa (ah, vanha hyvä voikukka, niin viaton, niin helppo kitkeä…) pussitettu ja pussi tiukasti suljettu. Loppukesästä nuhjaisen auringossa hionneen massan voikin sitten jo kaataa jätesäkeistä kompostiin, jossa ne nyt eivät enää pääse tekemään tuhotöitä.
Follow
